Kuvat puhukoot puolestaan

Päivitelläänpä tänne myös vähän valokuvakollaasia Kuparisaarelta.

Bridge Festivalin paraatia.

Kalevi Sorsan serkun pahvilaatikkokokko juhannusaattona.

Yläjärven aavaa ulappaa, eikä vastarantaa näy.

Juhannuspäivän ilta ja Agate Beachin jo parhaat hetkensä nähnyt kokko.

Eagle River Falls.

Jacob's Falls.

Hiekkadyyneiltä, entinen hiekkaranta muuttunut myrskyjen ja jään liikkeiden myötä kivirannaksi. Ensi kesänä ehkä taas hiekkaranta. Taustalla häämöttää hädin tuskin nähtävissä oleva ortodoksiluostarin kullattu kupoli.

Näkymiä Brockway Mountainilta.

Samasta paikasta näkymät toisaalle.

Yhä Brockway Mountainilta.

4th of July at Copper Harbor.

Itsenäisyyden ilotulittelua.

Katu kuuma kaksoiskaupunkien

Vierailu Minnesotan ytimessä, reilun kolmen miljoonan ihmisen metropolialueella, Minneapolisin ja Saint Paulin kaksoiskaupunkien sykkeessä on suoritettu. Kuten otsikosta voi jokainen vetää johtopäätökset, lämpö täytti ilman ja ihmisten erittämä hien haju kävi väliin sieraimiin. Suomalaiseen ilmanalaan tottuneelle ehkä liiankin kuumat oltavat, vaikka samoja lämpötiloja kotomaassakin on kestetty, mutta ehkäpä syynä tukahduttavuuteen on näillä leveyksillä korkeammalta paistava aurinko. Tiedä häntä.

Minneapolisin pilvenpiirtäjät pilvetöntä taivasta vasten on piirtyneet

Reilun 15 tunnin bussimatka taittui yllättävän helposti koska ison osan matkasta bussi kulki läpi öisen Upper-Peninsulan, eli unta tuli matkasta vedettyä noin kuuden tunnin verran. Ironwoodin tienoilla koin lopullisen heräämisen. Tosin maisemat Duluthiin asti olivat jo suhteellisen tuttuja Kanadan roadtripiltä. Duluthissa sitten bussin ja bussiyhtiön vaihto Indian Trailsista Jefferson Linesiin. Annetakoon molemmille firmoille tunnustusta hyvistä ja ystävällisistä kuskeista verrattuna kolmen vuoden takaisiin mulkkuihin Greyhoundin ajomiehiin.

Loppujen lopuksi bussimatkalla ei tapahtunut mitään kovinkaan kummoista joten siirrytään sitten itse Minneapolisin puoleen. Kuten tuli jo todettua kuumaa oli eikä oloa helpottanut se, että hostelli oli etsittävä ja vaatetus oli paksuhkoa (Hancockin viileämmän ilmanalan vuoksi) vallitseviin olosuhteisiin nähden, Noin puolen tunnin tallaamisen jälkeen majapaikka löytyi ja sisäänkirjautumisen jälkeen kutsui tietysti suihku, Tosin pitempiaikaista hyötyä siitä ei ollut vaikka vaatetusta tuunasi keliin sopivammaksi. Kuuma tuli ja siinä samalla hikikin.

Ensimmäisenähän sitä oli toki hakeuduttava jonnekin syömään ja samalla juomaan, joten osoitteeksi valikoitui Uptown  ja sieltä paikallinen panimoravintola. Tokihan ruoka kyseisessä paikassa oli hyvää ja olut myös. Hinnat vain olivat kaupunkihintoja varsinkin oluiden kohdalla. KBC:n 2,75 dollaria maksavista oluista saa isoimmissa kaupungeissa vain haaveilla ja harvemmin hyvä olut irtoaa alle vitosen, ellet sitten halua "nauttia" PRB:stä tai Bud-lightista. Toki hapy-hourit tunnetaan ja niin myös kyseisessä paikassa. Täällä sai kaksi olutta yhden hinnalla, eli eteeni kiikutettiin kaksi tuoppia IPA:aa yhden sijasta mikä toisaalta kelpasi minulle. Toisen pystyi nauttimaan ruokaa odotellessa ja toisen sitten ruokajuomana, Mutta noin muuten jos ei happy-hour -aikaan sattunut ravitsemusliikkeeseen niin oluestaan sai tuollakin pulittaa lähes Suomen veroisen hinnan. Erotuksena toki se, että siihen hintaan Suomessa saat yleensä sen vesitetyn Karjalan tai Karhun, Koffista puhumattakaan.

Ensimmäisen päivän aikana tuli kiinnitettyä huomiota lukuisiin sateenkaarilippuihin ja ihmisiin joilla tämä tunnus oli esillä. Koska samaan aikaan korkein oikeus oli päättänyt sallia samaa sukupuolta olevien avioliitot, ajattelin ensin, että ihmiset juhlistivat näinkin näkyvästi sitä, ennen kuin sitten selvitin, että meneillään oli Pride -viikko. Sunnuntaina se huipentui sitten itse paraatiin jossa väkeä piisasi niin itse kulkueessa kuin kulkuetta seuraamassakin. Karnevalistinen tunnelma täytti koko Minneapolisin.

The joy of Pride

Lauantaille olin varannut visiitin Yhdysvaltain toiseksi suurimpaan ostoshelvettiin, eli Mall of Americaan jonne minut kuskasi parisen vuotta sitten avattu moderni metro/lähijuna. Tämä kapitalistisen kulutusyhteiskunnan yksi lukusista merkkipaaluista oli juurikin yhtä helvetillinen kolossi kuin olin kuvitellutkin. Kerroksia viisi, kai ja liikkeitä yli 800. Koko kompleksin keskellä huvipuisto. Liian kauaa en ajatellut siellä viihtyväni koska olin jo suunnitellut ostokseni etukäteen. Ensin oli kuitenkin saatava elimistöön jonkin sortin aamupalaa ja kahvia. Päädyin siis mausoleumin ruoka-osastolle jossa oli jos jonkinlaista ravintolaa tarjolla. Lähimmästä pikaruokalasta tilasin itselleni munakkaan ja kupin kahvia. Aamiaisen jälkeen alkoi sitten haahuilu ympäri ostoskeskusta, etukäteen suunnittelemiani ostoksia etsien. Lopulta kaikki kaksi suunnittelemaani ostosta olivat hallussani ja näiden lisäksi, myönnetään, heräteostoksena ostettu paita. Oli kuitenkin aika jättää mokoma Babelin torni iäksi taakse ja palata takaisin Minneapolisin hautovaan helteeseen. Jotakuinkin neljässä tunnissa taisin selvitä tästä ostoshelvettikokemuksestani.

Terveisiä ostoshelvetin huvipuistosta

Pääasiassa käytin kaupungissa aikani ympäri hortoilemiseen. Kartasta katselin sopivan kohteen, joko ravintolan tai järven/puiston minne menen. Matkalla saatoin janon yllättäessä piipahtaa oluella, tosin hintatason takia tämä ei ollut kovin yleistä, eli keskimäärin kului olut per päivä. Kyllä sitä aika kului myös lähes päämäärättömällä haahuilullakin. Kaikki oli kuitenkin erilaista kuin kotosuomessa ja erilaisempaa mitä muualla Yhdysvalloissa.

Hiljaa virtaa Mississippi

Maanantai oli paluupäivä mutta koska bussi pois Minneapolisista lähti vasta puolen kuuden jälkeen oli siis hyvin aikaa vielä hortoiluun. Roinat jätin säilytykeen asemalle ja päätin, että suuntaanpa kaksoiskaupunkien toiseen keskittymään eli Saint Pauliin, jonne pääsi metrolla/lähijunalla reilussa puolessa tunnissa. Saint Paul oli jonkin verran pienempi mitä Minneapolis. Sen pystyi jopa aistimaan. Ehkä syynä olivat matalammat pilvenpiirtäjät. Tuossa kaupungissa aika kului myös paljolti haahuillessa, nyt pitkin Mississippin vartta, jonka virtaamista kävin toki Minneapolisissakin ihmettelemässä. Saint Paulissa löysin edestäni kuitenkin skientologikirkon ja hetken pähkäiltyäni päätin painella ovista sisään. Mainostettiinhan ulkopuolella kaiken olevan ilmaista. Sisustuksesta päättelin ensimmäisenä, että nämä tyypit eivät voi olla tosissaan mutta tuon mielikuvan romutti tiskin takana istuva, valkoisiin pukeutunut John Malkovichia muistuttava karmiva äijä joka pyysi täyttämään yhteystietolomakkeen. Tuijotin lappusta varmaan pari minuuttia, samalla kun kultisti puhui puhelimeen ja lopulta totesin, että parempi on vain antaa paperin olla tyhjänä ilman, että edes mitään keksittyä nimeä yhteystietoineen siihen latelisi. Parempi antaa mokomien kulttilaisten olla omissa oloissaan ja keskittyä palvomaan Suuria Muinaisia.

Varoitusteksti kaikille sisään aikoville

Minneapolisiin palattuani oli vielä tovi aikaa bussin lähtöön joten päätin tappaa aikaani totun kaavan mukaisesti, eli haahuilemalla bussiasemalla istumisen sijaan. Haahuiluin tuloksena kohtasin hipstereimmän näyn ehkä ikinä, ainakin suomalaisesta näkökulmasta. Kadulla tallasi vastaan, mahdollisesti joku punkkari, jolla oli yllään Suomen armeijan maastotakki M62. Oli aivan pakko pysäyttää tämä kaveri ja kehaista asuvalintaansa. Sanoi ostaneensa takin jostain armeijatavaraa myyvästä liikkeestä, sen tarkemmin en liikkeen nimeä muista. Ehkä oli tilannut sen Varustelekasta.

Sitten olikin edessä paluumatka Kuparisaarelle. Tällä kertaa matkan kesto oli alle 14 tuntia joten lohduttauduin ajatuksella, että ei se siis kovin paha ole. Tällä kertaa vain ei niin hyvin nukuttanu kuin mennessä joten matkanteko tuntui astetta tuskaisemmalta mitä aiemmin. Niska ja selkä jumiutui ja seuraavana yönä pohkeet kramppas. Kaikesta tästä huolimatta pidän reissua onnistuneena ja kannattavana.

Way of the road

Onhan tässä tovi jo vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. No on siihen ollut jopa muukin syy kuin pelkkä laiskuus. Nimittäin se, että täällä ei oikein ole tapahtunut mitään sellaista josta olisi saanut aihetta kummoiseen blogikirjoitukseen. Pienen ja syrjäisen paikan ongelma. On tässä toki nyt viime aikoina ollut vähän monipuolisempia tapahtumia joista ehkä olisi voinut aiemmin jotain tänne kirjatakin.

Kolmisen viikkoa sitten se viimein tapahtui. Sain vihdoin sen kauan odottamani saunakutsun! Kohteliaisuus jonka suomalainen varmasti nostaa vieraanvaraisuuksista korkeimmalle. Kaiken lisäksi sauna oli maasedun sydämessä sijainnut ulkosauna. Kieltäytyminen saunakutsusta ei siis käynyt päinsä.

Matka Hepokoskille saunomaan taittuikin sitten mönkijäkyydillä pitkin Keweenawin niemen mönkijäreittejä, välillä läpi umpimetsän. Tuolla reissulla sai vähän erilaisen läpileikkauksen alueen luonnosta ja kuihtuneesta kaivosteollisuudesta kun metsän siimeksessä tuli välillä esiin vanhoja kaivosrakennelmia tai isoja savupiippuja. Sata vuotta sitten maisemat olivat hyvinkin erilaisia. Puustoa ei juuri tuohon aikaan kauheasti tainnut olla kun lukuisat kaivokset jylläsivät täydessä toiminnassaan ja luonto kärvisteli.

Jossain määrin alue kyllä muistuttaa Suomea, mutta yleensä vain hetkisen. Puusto ja muu kasvusto muistuttaa kyllä kotoisia lajikkeitamme, mutta lähemmin tarkasteltuna ne sitten kuitenkin ovat aivan erinäköisiä vaikka koivuja, leppiä tai mäntyjä ovatkin. Suurinta ihmetystä aiheutti kuitenkin alueen eläimistö. Täällä majailee mm. kolibreja jollaisen alkukesästä bongasin grillatessani kotosalla. Yllättävin tai hämmästyttävin eläinmaailman kohtaaminen sattui kuitenkin mönkijäreitin varrella kun huomasin keskellä reittiä nököttävän kilpikonnan joka oli kaivamassa itselleen kuoppaa, ilmeisesti muniakseen sinne. Joten kyllä. Täällä elää luonnonvaraisena kilpikonnia, jopa useita eri lajeja. Tämä ei onneksi ollut napsijakilpikonna, muuten olisin ehkä joutunut sanomaan hyvästit jollekin sormistani. Silti jotenkin yllättävä kokemus.

Sauna itsessään oli mitä mainioin. Yhtään ei hävinnyt kotoisalle saunalle. Joten se on todettava, että kyllä Amerikassakin osataan saunoa ja rakentaa saunoja. Ainakin amerikansuomalaiset osaavat. Reilun kahden kuukauden tauon jälkeen saunominen tuntui taivaalliselta. Olo oli miltei kuin uudestisyntyneellä.

Viimeaikojen tapahtumat eivät jääneet pelkästään saunomiseksi tai kilpikonnien ihmettelyksi vaan seuraavana viikonloppuna tuli tehtyä, ex-tempore, roadtrip Winnipegiin katsomaan naisten jalkapallon mm-kisoja. Kämppikseni kysyi alkuviikosta kiinnostaisiko lähteä. Lupasin harkita asiaa ja selvittää onnistuuko kuinka helposti vapaan ottaminen töistä noin lyhyellä varoitusajalla. Onnistuihan se kun lopulta totesin, että eihän tämmöisestä tilanteesta voi ainakaan omasta aloitteestaan kieltäytyä.

Lippujen hankkiminen jäi matkaa edeltäneeseen päivään ja hetkittäistä jännitystä ja fiilisten vuoristorataa siinä koettiinkin kun alkuun näytti siltä, että lippuja ei ole enää saatavilla, eikä siis roadtrip toteutuisikaan. Onneksi vapaita lippuja lopun viimein irtosi, vähän suunniteltua kalliimmalla hinnalla. Liian korkeaksi omaa budjettiani ajatellen en kuitenkaan lippujen hintaa kokenut ja paikatkin olivat todennäköisesti stadionin parhaimpia.

Edessä oli noin 11 tunnin ajomatka joten lähtö koitti perjantaina aamulla ennen kello viittä. Neljän hengen voimin taitoimme matkaa pienehköllä Subarulla. Reitti kulki läpi Upper-Peninsulan ja Ironwoodissa siirryimme Wisconsinin puolelle. Wisconsinin jälkeen koitti Minnesota jonka halki ajelimme aina Pohjois-Dakotaan saakka. Sieltä painelimme sitten rajan yli Kanadaan.

Tuon reitin aikana kyllä huomasi miten suomalaisten vaikutus alueella näkyi. Läpi pohjoisen Wisconsinin ja Minnesotan oli vähän väliä suomalaisia tien nimiä. Kylissä ja kaupungeissa suomalaisnimisiä yrityksiä. Vaikuttava havainto. Maisemaltaan Wisconsin oli ehkä mieluisinta välillä näkyviin tulleen Yläjärven ansiosta. Minnesota taas oli pitkän matkaa lehtimetsää ja rämettä. Melkein kuin olisi jossain vihreässä tunnelissa ajanut. Sitten kun lähestyttiin Pohjois-Dakotaa niin edessä olikin pelkkiä laakeita aakeita. Peltoa silmän kantamattomiin. Oltiin preerialla. Ja tätä peltomaisemaa saatiin ihailla aina Winnipegiin saakka joka melkein kuin yllättäen putkahti esiin keskeltä peltoa.

Peltoalaa piisaa.

Päästiin stadionille ja paikat olivat kieltämättä pöytineen stadionin parhaimmistoa. Nigeria-Australia matsia ehdittiin nähdä joku parisen kymmentä minuuttia. Sen jälkeen sitten odoteltiin USA-Ruotsin matsin alkua. Sillä aikaa oli hyvä opettaa huonolla ruotsillani matkatovereille ruotsalaisia solvauksia. Lähimmät ruotsalaiskannattajat, tai ehkä paremminkin ”ruotsalais”kannattajat olivat neljä noin kymmenen vuotiasta pikkupoikaa, jotka eivät ilmeisestikään, kaikeksi onneksi, osanneet ruotsia lainkaan. En tiedä kuinka paljon paikalla lopulta edes oli oikeita ruotsalaisia kun illalla kaupungilla menin pienissä kaljoissa puhumaan ruotsia muutamalle Ruotsin väreihin sonnustautuneelle äijälle, ei heistä kukaan osannut ruotsia. Kaikki olivat kanadalaisia jotka olivat joskus pelanneet jääkiekkoa Ruotsissa. Pettyneenä jätin feikkiruotsalaiset juomaan omia oluitaan ja jatkoin tutustumista Winnipegin yöelämään.

Lyhyesti virsi kaunis, Winnipegiin tuli tutustuttua ehkä noin 20 tunnin ajan joten mitään liian diippiä analyysia en voi kaupungista tehdä, mutta ihan viihtyisä se kuitenkin oli. Seuraavana päivänä pyörittiin tovi kaupungilla ja ihmeteltiin ennen kuin väsyneenä lähdettiin ajamaan se 11 tuntia kohti Hancockia. Perille päästiin loppumatkan sakeasta sumusta huolimatta ja olo oli kuin voittajalla, väsymyksestä ja jumituksesta huolimatta. Eli reissaamisen arvoinen reissu.

Downtown, Winnipeg

Kaupungintalo tai joku vastaava ja kuningatar Victorian patsas

Sumuista tietä jossain päin Wisconsinia

Seuraavaksi tässä olisikin sitten lähtö Minneapolisiin. Sinne onkin sitten melkein 16 tunnin bussimatka. Henkilöautolla matkan taittaisi noin seitsemässä tunnissa, mutta bussireittejä ei täällä korvessa ole suunniteltu kovin yksilöllisesti joten kiertelyä tulee. Ehkä jaksan jotain päivitystä heittää tänne tuon reissun jälkeen.

Amerikansuomalaiset

Kuten jo blogia pystyyn pistäessäni mainitsin matkaavani alueelle, jota pidetään amerikansuomalaisuuden ydinalueena. Tämä väittämä ei ole millään lailla liioiteltu, sen olen huomannut. Oikeastaan tämä asia kävi selväksi jo miltei heti tänne saapuessani; Suomen lippuja kaikkialla, isoja ja pienempiä, autoihin liimattuja lipputarroja sekä muuta suomalaisuuteen viittaavaa kuten Sisu -tarroja tai Suomeen jotenkin liitettäviä rekisterikilpiä.

Suomalaisuus on täällä näkyvämpää mitä meillä Suomessa, mitä tulee ulkoisiin symboleihin. Toisaalta Suomessa ihmisten ei yleensä tarvitse erikseen korostaa suomalaisuuttaan, ellei koe siihen erityistä tarvetta. Tällöin tulee kyllä yleensä helposti leimatuksi konservatiiviseksi nationalistiksi. Tämä on ehkä näkyvin ero amerikansuomalaisten ja kantasuomalaisten välillä. Kuten Finnish American Heritage Centerissä luennoinut Matti Jutila totesi, kiitospaita amerikansuomalaisen yllä nähdään aivan erilaisessa valossa kuin jos sen pitäjä olisi suomalainen. Muutoinkin täällä myytävät ja mainostettavat Suomi -aiheiset tuotteet saisivat Suomessa hyvinkin nationalistisen leiman.

Täkäläiset myös identifioituvat jonnekin amerikkalaisten ja suomalaisten välimaastoon. He eivät ole puhtaasti suomalaisia, mutta haluavat kuitenkin erottautua ns. "tavallisista" amerikkalaisista. Eli he ovat nimenomaan amerikansuomalaisia, eivätkä ilmeisestikään pidä siitä jos joku pitää heitä pelkästään amerikkalaisina. Suomea monet pitävät luotettavampana kuin mitä Yhdysvaltoja, ainakin mitä uutisointiin tulee. Maailmanpolitiikassa halutaan nähdä asiat nimenomaan suomalaisesta näkökulmasta liian puolueelliseksi mielletyn amerikkalaisnäkökulman sijaan.

Maana Suomi on monille ehkä jopa jollain tapaa myyttinen alkukoti, siitä puhutaan vain hyvää eikä osata välttämättä nähdä aina negatiivisa puolia. Kuten työkaverini totesi osuvasti, monille amerikansuomalaisille Suomi on maa jossa on yksisarvisia ja sateenkaaria. No sateenkaariahan Suomesta löytyy, mutta ehkä ei sellaisia sateenkaaria mitä täkäläiset haluavat Suomesta löytää. Suomi nähdään myös monesti juuri sellaisena, kuin se oli noin 80-90 vuotta sitten isoisien ja isoäitien saapuessa Amerikkaan.

Luulen, että täällä koti-ikävä iskee huomattavasti harvemmin kuin jos majailisin jossakin muussa Yhdysvaltain kolkassa. Saunavieroitusoireet alkavat kyllä olla jo isot. Vuokraisäntä ei vielä ole saanut saunaremonttia valmiiksi joten täytynee vihjailla asiasta vaivihkaa ihmisille, niin eiköhän saunakutsuja ala satelemaan. Näin suomalaisena voisin sanoa, että saunakutsu on varmasti se viimeisin osoitus vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä, vaikka päivälliskutsut ovat jo vakuuttaneet.

Hautausmaa on paikka jossa kaikkein selkeimmin huomaa kuinka paljon alueella oikeasti suomalaislähtöisiä ihmisiä on. (Kuva on Hancockin Lakeview Cemeteryltä, veteraanien hautapaikalta)

Villiä luontoa.

Päätinpä lähteä näin sunnuntain kunniaksi tallaamaan luonnonhelmaan, Swedetown Creekin varrelle. Ei ollut turha reissu. Vesi virtasi vuolaana ja keli oli mitä mainoin. Pitkän tovin istuin joen rannalla, varpaitani vedessä huljutellen mitä en ole eläissäni ennen tehnytkään. Ehkä kuvat tässä tapauksessa kertovat enemmän kuin sanat, joten antaa niiden puhua.

Korvasieniä löytyi myös täältä.

Kuvakollaasia tämän hetkisestä asuinseudusta

Hancock Houghtonin puolelta (huom. kanavassa vielä jäät).

Houghtonin pääkatua.

Hancockin pääkatua. Taustalla kaupungin ainoa pilvenpiirtäjä.

Sama katu toiseen suuntaan ilta-auringossa.

Sitten tulikin taas talvi.

Ja taas kevät (Houghton Hancockin puoleisilta kukkuloilta).

Quincy mine.

Jäät lähti ja kesä tuli. Lämpöä tais olla se +22 astetta.

Yläjärven rantaa. Edessä olevat kasat taitaa olla sekotus lunta ja hiekkaa.

Yläjärven ulappaa eikä vastarantaa näe.

Näkymiä Yläjärvelle Bumbletownin kukkulalta (Keweenawin niemimaan korkein kohta).

Samaiselta kukkulalta näkymiä toiseen suuntaan. Alueella asuu paljon Lapista lähteneiden suomalaissiirtolaisten jälkeläisiä ja voin kyllä kuvitella, että ovat täällä viihtyneet.

Asuinpaikkani Hancockissa. Terassipinta-alaa on ja sauna ja grilli löytyy.

Hancockin ja Houghtonin välinen monitoimisilta. On muuten ainoa laatuaan.

Sitten tulikin taas talvi. Onneks kovin kauaa ei maisema tän näkönen ollu ja lämpötilatkin on lähteneet taas selvään nousuun.

Ihmettelyä ja päivittelyä osa 1

Kuten varmaan on selvää, uudessa ja vieraassa kulttuurissa törmää aina asioihin jotka herättävät ihmetystä ja kummastusta, toisinaan myös hilpeyttäkin. Tänne luultavasti ilmestyy jatkossa enemmänkin taivastelun aiheita sitä mukaan kun jotain ihmetystä herättävää tulee vastaan.

Toistaiseksi ihmetystä ovat aiheuttaneet melko perinteiset seikat joihin Suomessa on tottunut, mutta joita ei täältä löydy eikä välttämättä mistään muualtakaan. Ensimmäinen on toki kuivauskaapin puute. Tuo hyvin näppärä keksintö taitaa olla paljolti rajoittunut vain Suomeen. Ruotsista niitä mahdollisesti löytyy.

Säilykepurkkien avaajat ovat myös aiheuttaneet täällä ihmetystä. Kaiken on oltava suurta ja mahtavaa, siis myös säilykkeenavaajien. Toimintaperiaatteetkin ovat alkuun joillakin avaajilla hyvin mystiset. Kaikkeen tottuu kyllä ja uutta oppii, joten nälkää ei ole tarvinnut enää nähdä sen takia, että säilykepurkkeja en saa auki.

Autot ovat myös asia joka herättää jonkinasteista ihmetystä. Täällä niitä nimittäin piisaa. Ei ole epätavallista, että yhdellä ihmisellä niitä on useampikin. Näin pohjoisessa oltaessa on ihan normaalia, että kesäauto ja talviauto ovat erikseen. Joillakin autoja voi olla neljäkin. No mikäs niillä ajellessa kun polttoaine on täällä havelmpaa kuin maito. Gallona bensaa, mikä on jotakuinkin 4 litraa, maksaa keskimäärin 2,7 dollaria. Litrahinta jää siis hyvin alhaiseksi. Toisaalta autojen kunto herättää täällä myös ihmetystä. Osa autoista on nimittäin lähes puhki ruostuneita, mutta silti niillä ajellaan surutta. Luulen, että täällä ei samanlainen katsastuskulttuuri ole mitä Suomessa.

Koska autoja löytyy täällä aivan kaikilta, on kävely jokseenkin pakallisten mielestä outoa. Lyhyehkötkin matkat taitetaan autolla. Saan suurta ihmetystä osakseni aina kun ilmoitan käveleväni esimerkiksi KBC:n oluelle joka löytyy Houghtonin puolelta ja jonne kävelee sen noin 25 minuuttia. Melko yksinäisenä saan yleensä tallata täällä paikasta toiseen, mutta ei se minua haittaa koska jalkani toimivat yhä edelleen ja niillä on ihan hyvä taittaa vielä tuollaiset pikkumatkat.

Sitten hieman stereotyyppisempää Ameriikan meininkiä. Nimittäin "Guns and Ammo". Kyllä. Tälläkin alueella on useampi liike missä kaupataan aseita ja ammuksia. Tavalliset urheiluvälineliikkeet vielä ymmärtää, mutta sitten kun on puutarhavälineitä myyvä liike joka mainostaa, että "Guns and Ammo" niin se pistää jo ihmettelemään. Toinen on Houghtonin puolella oleva panttilainaamo jonka ikkunasta löytyy myös kyltti "Guns and Ammo". Siitä vaan ostamaan ikkunassa oleva rumpusetti ja samalla vaikka joku mukavan näköinen kivääri ja riittävästi ammuksia.

Ihmiset itsessään aiheuttavat myös ihmettelyä, tosin siihen oli jo edellisellä reissulla tottunut joten yllätyksenä se ei tullut. Silti omaa rauhaa arvostaville suomalaisille amerikkalaisten avoimuus ja välittömyys voi tulla suurenakin yllätyksenä. Itsellänikin meni aikoinaan muutama viikko totutella siihen, että on ihan normaalia jos joku täysin ventovieras tervehtii sinua kadulla ja kysyy miten menee. Senkin oppi myös nopeasti, että tämä tuntematon henkilö ei odota sinun oikeasti kertovan miten sinulla menee. Riittää kun tervehtii takaisin ja sanoo, että ihan hyvin menee.

Toisaalta amerikkalainen vieraanvaraisuus on myös hyvä asia. Kun muuttaa tänne pitemmäksi aikaa, ei ainakaan ole sellaista tunnetta, että olisit yksin. Täällä oppii tutustumaan nopeasti ihmisiin ja samalla kulttuuriin sekä ympäröivään alueeseen. Suomessa uuteen paikkaan sopeutuminen vie selvästi pidemmän aikaa mitä täällä, niin ulkomaalaiselle kuin kantasuomalaisellekin. Toki täällä sopeutumista edesauttaa se, että olen Suomesta sillä paikalliset arvostavat Suomea ja suomalaisuutta hyvinkin korkealle koska niin monen täkäläisen juuret ovat siellä.

Tässä toistaiseksi suurinta ihmetystä aiheuttaneet asiat. Luultavimmin niitä tulee vastaan vielä paljon lisää.