Villiä luontoa.

Päätinpä lähteä näin sunnuntain kunniaksi tallaamaan luonnonhelmaan, Swedetown Creekin varrelle. Ei ollut turha reissu. Vesi virtasi vuolaana ja keli oli mitä mainoin. Pitkän tovin istuin joen rannalla, varpaitani vedessä huljutellen mitä en ole eläissäni ennen tehnytkään. Ehkä kuvat tässä tapauksessa kertovat enemmän kuin sanat, joten antaa niiden puhua.

Korvasieniä löytyi myös täältä.

Kuvakollaasia tämän hetkisestä asuinseudusta

Hancock Houghtonin puolelta (huom. kanavassa vielä jäät).

Houghtonin pääkatua.

Hancockin pääkatua. Taustalla kaupungin ainoa pilvenpiirtäjä.

Sama katu toiseen suuntaan ilta-auringossa.

Sitten tulikin taas talvi.

Ja taas kevät (Houghton Hancockin puoleisilta kukkuloilta).

Quincy mine.

Jäät lähti ja kesä tuli. Lämpöä tais olla se +22 astetta.

Yläjärven rantaa. Edessä olevat kasat taitaa olla sekotus lunta ja hiekkaa.

Yläjärven ulappaa eikä vastarantaa näe.

Näkymiä Yläjärvelle Bumbletownin kukkulalta (Keweenawin niemimaan korkein kohta).

Samaiselta kukkulalta näkymiä toiseen suuntaan. Alueella asuu paljon Lapista lähteneiden suomalaissiirtolaisten jälkeläisiä ja voin kyllä kuvitella, että ovat täällä viihtyneet.

Asuinpaikkani Hancockissa. Terassipinta-alaa on ja sauna ja grilli löytyy.

Hancockin ja Houghtonin välinen monitoimisilta. On muuten ainoa laatuaan.

Sitten tulikin taas talvi. Onneks kovin kauaa ei maisema tän näkönen ollu ja lämpötilatkin on lähteneet taas selvään nousuun.

Ihmettelyä ja päivittelyä osa 1

Kuten varmaan on selvää, uudessa ja vieraassa kulttuurissa törmää aina asioihin jotka herättävät ihmetystä ja kummastusta, toisinaan myös hilpeyttäkin. Tänne luultavasti ilmestyy jatkossa enemmänkin taivastelun aiheita sitä mukaan kun jotain ihmetystä herättävää tulee vastaan.

Toistaiseksi ihmetystä ovat aiheuttaneet melko perinteiset seikat joihin Suomessa on tottunut, mutta joita ei täältä löydy eikä välttämättä mistään muualtakaan. Ensimmäinen on toki kuivauskaapin puute. Tuo hyvin näppärä keksintö taitaa olla paljolti rajoittunut vain Suomeen. Ruotsista niitä mahdollisesti löytyy.

Säilykepurkkien avaajat ovat myös aiheuttaneet täällä ihmetystä. Kaiken on oltava suurta ja mahtavaa, siis myös säilykkeenavaajien. Toimintaperiaatteetkin ovat alkuun joillakin avaajilla hyvin mystiset. Kaikkeen tottuu kyllä ja uutta oppii, joten nälkää ei ole tarvinnut enää nähdä sen takia, että säilykepurkkeja en saa auki.

Autot ovat myös asia joka herättää jonkinasteista ihmetystä. Täällä niitä nimittäin piisaa. Ei ole epätavallista, että yhdellä ihmisellä niitä on useampikin. Näin pohjoisessa oltaessa on ihan normaalia, että kesäauto ja talviauto ovat erikseen. Joillakin autoja voi olla neljäkin. No mikäs niillä ajellessa kun polttoaine on täällä havelmpaa kuin maito. Gallona bensaa, mikä on jotakuinkin 4 litraa, maksaa keskimäärin 2,7 dollaria. Litrahinta jää siis hyvin alhaiseksi. Toisaalta autojen kunto herättää täällä myös ihmetystä. Osa autoista on nimittäin lähes puhki ruostuneita, mutta silti niillä ajellaan surutta. Luulen, että täällä ei samanlainen katsastuskulttuuri ole mitä Suomessa.

Koska autoja löytyy täällä aivan kaikilta, on kävely jokseenkin pakallisten mielestä outoa. Lyhyehkötkin matkat taitetaan autolla. Saan suurta ihmetystä osakseni aina kun ilmoitan käveleväni esimerkiksi KBC:n oluelle joka löytyy Houghtonin puolelta ja jonne kävelee sen noin 25 minuuttia. Melko yksinäisenä saan yleensä tallata täällä paikasta toiseen, mutta ei se minua haittaa koska jalkani toimivat yhä edelleen ja niillä on ihan hyvä taittaa vielä tuollaiset pikkumatkat.

Sitten hieman stereotyyppisempää Ameriikan meininkiä. Nimittäin "Guns and Ammo". Kyllä. Tälläkin alueella on useampi liike missä kaupataan aseita ja ammuksia. Tavalliset urheiluvälineliikkeet vielä ymmärtää, mutta sitten kun on puutarhavälineitä myyvä liike joka mainostaa, että "Guns and Ammo" niin se pistää jo ihmettelemään. Toinen on Houghtonin puolella oleva panttilainaamo jonka ikkunasta löytyy myös kyltti "Guns and Ammo". Siitä vaan ostamaan ikkunassa oleva rumpusetti ja samalla vaikka joku mukavan näköinen kivääri ja riittävästi ammuksia.

Ihmiset itsessään aiheuttavat myös ihmettelyä, tosin siihen oli jo edellisellä reissulla tottunut joten yllätyksenä se ei tullut. Silti omaa rauhaa arvostaville suomalaisille amerikkalaisten avoimuus ja välittömyys voi tulla suurenakin yllätyksenä. Itsellänikin meni aikoinaan muutama viikko totutella siihen, että on ihan normaalia jos joku täysin ventovieras tervehtii sinua kadulla ja kysyy miten menee. Senkin oppi myös nopeasti, että tämä tuntematon henkilö ei odota sinun oikeasti kertovan miten sinulla menee. Riittää kun tervehtii takaisin ja sanoo, että ihan hyvin menee.

Toisaalta amerikkalainen vieraanvaraisuus on myös hyvä asia. Kun muuttaa tänne pitemmäksi aikaa, ei ainakaan ole sellaista tunnetta, että olisit yksin. Täällä oppii tutustumaan nopeasti ihmisiin ja samalla kulttuuriin sekä ympäröivään alueeseen. Suomessa uuteen paikkaan sopeutuminen vie selvästi pidemmän aikaa mitä täällä, niin ulkomaalaiselle kuin kantasuomalaisellekin. Toki täällä sopeutumista edesauttaa se, että olen Suomesta sillä paikalliset arvostavat Suomea ja suomalaisuutta hyvinkin korkealle koska niin monen täkäläisen juuret ovat siellä.

Tässä toistaiseksi suurinta ihmetystä aiheuttaneet asiat. Luultavimmin niitä tulee vastaan vielä paljon lisää.

New York, kaasuräjähdys, 53rd and 3rd sekä lukematon määrä bussissa istuttuja maileja.

Ja matka alkaa...Imatralta

Nyt on viimein hyvä hetki istuutua rustailemaan jotakin tähän blogiinkin kun matkani tämän hetkinen päämäärä on saavutettu. Pääsin siis ehjänä aina Hancockiin saakka pari päivää sitten.

Matkantekoni aloitin 24 maaliskuuta nousemalla junaan Imatralla. Valtion Rautatiet kuljettivat minut aina Tikkurilaan saakka, aikataulussa. Tikkurilassa majoituin ystäväni Kollin viihtyisässä lukaalissa josta on tullut vakituinen vierailukohde aina kun olen suunnannut ulkomaille Helsinki-Vantaan lentokentältä.

Vantaalta suunnistimme melko pian Helsinkiin adapteriostoksille jossa mukaamme löyttäytyivät Jaakko ja Sami. Tämän jälkeen suuntasimme lähes vakiopaikaksi muodostuneeseen Oluthuone Kaislaan jonne olimme sopineet kokoontuvamme. Kaislassa seurueemme kasvoi vielä kolmella muulla henkilöllä kun Pete, Jussi ja Slotte liittyivät seuraan. Tällä kerralla tuli tutustuttua hieman perusteellisemmin lambic- ja saison -tyyppisiin oluisiin ja kokemuksen jälkeen voinen todeta, että kyseiset oluttyypit eivät omia suosikkejani ole. Silti paras tapa viettää viimeistä iltaa vanhalla mantereella seitsemään kuukauteen on juoda olutta vanhojen sekä vähän uudempien kavereiden kanssa.


New York, New York

Seuraavana päivänä oli edessä kahdeksan tunnin lento yli Atlantin. Lento sujuikin varsin tasaisesti mitä nyt Islannin kohdalla myrskyrintama aiheutti tavallista voimakkaampaa turbulenssia ehkä noin kahden minuutin ajan. Edellisenä päivänä oli myös tapahtunut German Wingsin lento-onnettomuus jonka en antanut kuitenkaan liikaa häiritä itseäni, vaan yritin nauttia lennostani parhaani mukaan katsomalla mm. Interstellarin, lentokoneen viihdejärjestelmän paskan äänentoiston latistaessa elokuvanautintoa.

Lento oli about aikataulussaan JFK:n kansainvälisellä lentokentällä, ehkä n. 15 minuuttia myöhässä. Maahantulotiskille jonottaessa tuhrautuikin sitten jota kuinkin pari tuntia. Lopulta pääsin nappaamaan matkatavarani ja kiiruhtamaan terminaalin uloskäynnille. Tällä kertaa en toistaisi kolmen vuoden takaista virhettä ja ottaisi vastaan kyytiä ensimmäiseltä tyypiltä joka kysyy "need a taxi?". Kysyjiähän piisasi enemmän kuin viime kerralla. Päättäväisesti kuitenkin kuljin kohti taksitolpalla olevia keltaisia autoja taksikyydin tarvetta kysyville samalla vastaillen "yes, that taxi over there". Hyppäsin ensimmäiseen taksiin ja pyysin kyydin Boweryyn Manhattanille. Maksettuani kyydistä totesin, että kolmen vuoden takaiseen matkaani verrattuna säästin ehkä kymmenisen dollaria, eli ryöstettiinkö minut viime kerralla sittenkään vai jouduinko taas ryöstetyksi? En jaksanut asiaa sen pitempään pohtia vaan painelin sisälle vanhaan tuttuun majapaikkaan, Bowery Houseen, kirjauduin sisään, kuskasin tavarani huoneenani toimivaan koppiin ja suuntasin New Yorkin hämärään ja sateiseen iltaan sateenvarjoa, ruokaa ja olutta metsästämään. Kaupunki oli entisellään.

Räjähdys East Villagessa ja öinen vaimonhakkaaja hostellissa

Seuraava päivä valkeni harmaana sekavan ja jet-lagin täytteisen yön jälkeen. Aamupalalle suuntasin Little-Italyyn Fiat Cáfe nimiseen ravintolaan jossa olin kertaalleen nauttinut aamiaista myös kolme vuotta sitten. En muista sattuiko vierailu kyseisessä ravintolassa päivälleen samaksi kuin mitä edellinen virailu. Minulle tuli kuitenkin hienoinen tunne siitä, että pyörin jonkinlaista ympyrää.

Koska sääennusteen lupaamaa vesisadetta ei ainakaan vielä ollut näköpiirissä päätin aamupalan jälkeen lähteä hortoilemaan puolipäämäärättömästi jonnekin päin Manhattania. Lopulta jonkinlainen suuntakin löytyi, sillä päätin paikallistaa etukäteen etiopialaisravintolan jossa olin päättänyt ruokailla. Kyseinen ravintola löytyikin helposti ja paikannettuani sen päätin suunnata Manhattanin itäpuoleiselle rannalle pitkin kuudetta katua. Seuraavaksi päämääräkseni otin YK:n päämajan jonne olikin usean korttelin verran tallattavaa. Sääennusteen paljon lupaama sadekin alkoi, tosin pieninä kuuroina luvatun kaatosateen sijaan.

YK:n hoodeille viimein päästyäni sade yltyi sen verran paljon, että katsoin parhaimmaksi hakeutua hetkeksi jonnekin sisätiloihin. Näköpiirissäni ei ollut mitään tähän tarkoitukseen soveltuvaa kohdetta joten päätin suunnata vanhasta muistista Empire State Buildingin juurella sijaitsevaan panimoravintolaan. Aikani sadekuurojen seassa tarvottuani löysin perille ja istahdin tiskille nauttimaan paikallista IPA:a sekä pienen lasillisen Red Alea.

Sitten iskikin nälkä joten päätin aloittaa taivallukseni takaisin tuonne valitsemaani etiopialaiseen ravintolaan. Sinne saikin tallata lähemmäs tunnin verran. Perille päästyäni sain huomata, että ravintola ei ollutkaan vielä auki joten nälkäisenä päätin mennä naapurissa olleeseen intialaiseen jossa oli ihan makoisat ruoat.

Ruoan jälkeen päätin suunnata takaisin majapaikkaani. Jossain välissä noteerasin äänen joka muistutti paljolti räjähdystä, mutta ajattelin kyseessä olleen jonkun rakennustyömaan tai vastaavan. Seuraavassa kadunkulmassa huomasin ihmisten sinkoilevan ympäriinsä aivan kun jotain olisi tapahtunut. Syyksi paljastui läheisen talon alakerrassa sattunut räjähdys.

Pian alkoivat paloautojen sireenit huutaa kun ensimmäiset hälytysajoneuvot lähestyivät. Ihmiset ryhtyivät parveilemaan räjähdyspaikan lähistöllä, kuten minäkin kaiken terveen järjen vastaisesti. Olihan sitä nyt saatava valokuvaa ja videokuvaa tapahtuneesta. Sitten palokunta saapui paikalle ja ihmismassaa ajettiin kauemmas. Samalla rakennus alkoikin roihuta vielä enemmän. Paikan päällä jo alkoi valjeta, että kyseessä oli mitä ilmeisimmin kaasuräjähdys. Päätin jättää East Villagen taakseni ja suunnistaa takaisin Boweryyn hälytysajoneuvojen huutaessa taustalla ja ajaessa vastaan. Palosta syntynyt savupatsas näkyi pitkälle ja vastaantulijat ihmettelivät mitä oikein oli tapahtunut. Muutamille kerroinkin, että East Villagessa oli sattunut todennäköisesti kaasuräjähdys ja yksi rakennus oli tulessa.

Hostellille saavuttuani ryhdyin saman tien selaamaa uutisia tapahtuneesta ja ilmeisen isosta pelastusoperaatiosta oli lopulta kyse. Illan kuluessa vielä ilmeni, että tuli oli levinnyt naapurirakennuksiin ja että rakennus josta palo sai alkunsa oli lopulta romahtanut maan tasalle. Ikävä asia kaikkinensa, sillä räjähdys vaati lopulta kahden ihmisen hengen. Sitä kuitenkin ihmisluonne on sen verran utelias, että tällaisissa tilanteissa ikään kuin mennään kokeilemaan kepillä jäätä.

Päivän, tai oikeastaan seuraavan yön päätti lopulta pariskunta joka ryhtyi tappelemaan kunnolla keskellä yötä. Koska hostelli jossa majoituin ei ollut kovinkaan hyvin äänieristetty kaikki äänet kuuluivat varsin selvästi toisiin huoneisiin, kuorsaaminen ja pierut. Tämän takia hostellin puolesta jaetaankin korvatulpat huoneisiin. Alkuillasta kyseisellä pariskunnalla tuntui pyyhkivän vieä ihan hyvin kun kovaan ääneen nauroivat. Miehen osalta totesin kuitenkin jo heti, että "that dude sounded like he's a fucking redneck or some shit" sillä kaverilla joka toinen sana oli joko fuck tai fucking.

Keskellä yötä pariskunnan meno äityikin sitten astetta villimmäks ja volyymit nousivat nii, ettei korvatulpistakaan ollut mitään apua. Jossain välissä mies sitten ilmeisesti kävi lyömään naisystäväänsä ja tämä poistui huoneesta itkien ja ovea paiskoen. Menoa jatkui melkoinen tovi ja jossain vaiheessa muut hostellin asukkaat jo käskivät pariskuntaa pitämään turpansa kiinni. Tämä näyttikin toimivan jonkin aikaa kunnes meno äityi taas ja ilmeisesti lyötiin uudeestaan. Ajattelin jo, että pitääkö tästä nousta ja painua alas respaan ilmoittamaan, että soittavat poliisit paikalle. No ilmeisesti Yhdysvalloissa ei ole tapana soittaa poliisia tällaisissa tapauksissa vaan respan työntekijä kävi kehottamassa pariskuntaa olemaan hiljaa ja joku toinen henkilö kehotti miestä olemaan lyömättä naista. No volyymit jatkuivat kuitenkin yhä kovalla ja tästä respan työntekijä sitten kehotti pariskuntaa painumaan ulos. Luulin jo, että heidät potkittiin ulos kokonaan hostellista öisen New Yorkin kaduille. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan ilmeisesti pariskunta meni pihalle tappelemaan kunnes kyllästyivät ja palasivat sitten takaisin huoneisiinsa. Onneksi olivat hiljaa ja loppuyön saatoin nukkua melko rauhassa.

Aamulla meno sitten taas äityi ja "fucking bitch" huudot ryhtyivät kaikumaan hostellissa kun pariskunta sitten viimein alkoi tehdä lähtöään. Lopulta mekkala vaimeni ja molemmat olivat poistuneet majapaikasta, toivottavasti kumpikin eri suuntiin. Jälkeenpäin mietin, että olisiko pitänyt puuttua jotenkin aktiivisemmin asiaa, mutta totesin vain, että siitä ei ole mitään apua.

53rd and 3rd

Seuraava päivä oli toinen ja viimeinen kokonainen päiväni New Yorkissa. Mitään tarkkoja suunnitelmia minulla ei ollu sille, kuinka tämän päivän kuluttaisin muuta kuin, että päätin yrittää ruokailemaan tuohon etiopialaiseen ravintolaan uudemman kerran. 

Aamusta päätin ottaa kohteekseni Manhattanin eteläisen kärjen ja mennä katsomaan vapauden patsasta koska ajattelin sen jotenkin olevan New Yorkin keskeisimpiä symboleja joka on nähtävä jokaisella vierailulla. Tällä kertaa päätin tuijotella tuota patsasta ihan vain rannalta käsin. Huomasin myös saman steelpan -artistin yhä musisoivan lautoille vievän jonon tuntumassa, joka kolme vuotta sitten kysyi minulta kotimaatani ja sen jälkeen soitti Maamme -laulun kun olin kertonut olevani Suomesta. No kaverilla oli ilmeisen hyvä bisnesmesta, joten miksi vaihtaa maisemaa.

Rannalta lähdinkin suunnistamaan jokseenkin taas päämäärättömästi johonkin suuntaan päätyen lopulta syyskuun yhdennentoista terrori-iskujen muistomerkille. Viime kerralla se oli vielä uusien WTC -tornien rakennustyömaan keskellä, joten sinne piti ilmeisesti varata etukäteen liput, että pääsisi sitä katsomaan. Tällä kertaa se oli kuitenkin yleisölle avoin. Ja tokihan siellä vierailu pisti mietteliääksi. Olihan kyse kuitenkin niin suuresta tapahtumasta joka tuskin koskaan unohtuu mielestä. Muistelin myös kuinka kyseisenä päivänä yli 13 vuotta sitten Netta eksyi ensimmäisillä metsästysreissuillaan Lohikosken erämaihin. Olihan se kuitekin sillä hetkellä henkilökohtaisesti isompi juttu kuin Yhdysvalloissa tapahtunut terrori-isku. Vaelsin muistomerkillä hieman haikeana myös siitä syystä, että Netta oli poistunut autuaammille metsästysmaille vain vähän ennen matkani alkua. Jokatapauksessa jokseenkin sykähdyttävä ja pysäyttävä paikka jokaiselle varmasti omalla tavallaan.

Syyskuun yhdennentoista iskujen muistomerkiltä suuntasin matkani takaisin hostellille. Siellä ryhdyin valmistautumaan kohti seuraavaa päämäärääni kuuntelemalla Youtubesta The Ramonesia ja yhtä tiettyä biisiä. Kyseinen biisihän oli tietysti 53rd and 3rd, sillä olin päättänyt kävellä kyseiseen osoitteeseen ja takaisin jonka jälkeen sitten menisin syömään sinne etiopialaiseen. Päätin suunnata päämäärääni edellispäivän onnettomuuspaikan kautta. Siellä oli suljettu katuja laajalta alueelta, mutta sen verran pääsin näkemään, että kaivinkone oli raivaamassa romahtaneen rakennuksen jäänteitä.

Sitten hakeuduin kolmannelle avenuelle ja aloitin lopullisen ja epätoivoisen tarpomiseni kohti 53rd and 3rd:ia todeten monesti itselleni, että ei tässä ole hiventäkään järkeä koko touhussa. Silti jatkoin tallaamista eteen päin. Jossain vaiheessa havaitsin, että hetken aikaa olin nopeampi kuin samaan suuntaan kulkenut bussi. Eli ilmeisesti Nykin liikennemäärät on melkoisen suuria. Lopulta bussi meni edeltä ja totesin, että olisin sillä ollut nopeammin perillä.

Lopulta saavutin päämääräni 53rd and 3rd:n soidessa toki päässäni. Paikan päällä pystyin vain toteamaan, että siellä ei ollut yhtään mitään, ei edes miesprostituoituja joista kyseinen kappale kertoo. Melkoisen älyvapaa ja turha reissu, mutta tulipahan tehtyä.

Sitten alkoikin jo nälkä kurnia ja oli aika suunnistaa sama matka takaisin päin. Matkalla toki pysähdyin eräässä anniskeluliikkeessä sammuttamaan janoani maukkaalla New Jerseyläisen panimon IPA:lla. Enempiä turhia jaarittelematta mainittakoon tähän väliin, että etiopialainen ruoka oli varsin maukasta ja erilaista mihin yleensä olen tottunut. Suosittelen siis kokeilemaan jos jossain etiopialaiseen ravintolaan törmäätte.

Chicago-Milwaukee-Hancock

Sitten olikin aika jättää New York taakseen ja aloittaa reissun toistaiseksi uuvuttavimmalta tuntuva vaihe. Edessä olisi julmettu määrä bussissa istuskelua. Ensin Nykistä Chicagoon 17h 45min jonka jälkeen yksi yö hostellissa ja sitten parin tunnin bussimatka Milwaukeen josta lopulliseen päämäärään, eli Hancockiin vielä 10 tunnin bussimatka.

Matka Chicagoon ei lopulta tuntunutkaan niin tuskaiselta mitä olin aluksi kuvitellut. Kulutin aikaani maisemia tuijotellen aina pimeän tuloon saakka sitten kulutin aikaani internetissä koska Yhdysvalloissa myös halpabussiyhtiöillä on autoissaan käytössä WiFi. Sitten alkoikin torkkuminen, joka jossain vaiheessa taisi olla untakin. 

Lopulta havahduin hereille aamun sarastaessa  ja totesin opasteista, että Chicagoon on enää noin 20 mailia. No eihän se nyt niin pitkä matka lopulta ollutkaan. Perille saavuttuani otin kamat kantoon ja lähdin etsimään metroasemaa josta pääsen matkaamaan lähemmäs hostellia. Sekin löytyi pienen kiertelyn jälkeen. Lopulta päädyin myös hostellille, mutta koska olin sen verran ajoissa liikkeellä huoneeni vapautumista sain odotella useamman tunnin. Siinä ajassa ehti hyvin etsiä jostain aamupalaa ja todeta väite Chicagon tuulisuudesta paikkaansa pitäväksi.

Chicagoon tutustuminen jäi hyvin pintapuoliseksi, sillä seuraavana aamuna koitti lähtö Milwaukeen. Alunperin minun piti päästä Chicagosta aina Hancockiin saakka vuokraisäntäni kyydissä, mutta hän oli muistanut saapumispäiväni väärin ja oli ollut odottamassa minua Chicagossa viikkoa etuajassa. Onneksi ei pelkästään minun takiani ollut moista matkaa ajanut, vaan oli tavannut jotain tuttaviaan sillä reissulla. No sittenpä oli vain matkattava hieman lisää bussilla, eli kaikkinensa 12 tuntia lisää.

Milwaukeehen tuli tutustutta hieman Chicagoa paremmin. Mukavan oloinen pikkukaupunki, Yhdysvaltain mittapuulla, suomalaisin silmin kyseessä oli suurin piirtein Helsingin kokoinen paikka. Panimoita ja panimoravintoloita kaupungista löytyihin ihan kiitettävästi, joten bussia odotellessa oli sopivasti aikaa tutustua paikallisten panimoiden tarjontaan.

Jossain vaiheessa palasin takaisin Milwaukeen bussiterminaaliin odottelemaan Hancockin bussia. Juuri ennen kuin olin siirtymässä laiturille luokseni tuli mieshenkilö joka lievästi sanottuna oli joko kännissä tai pilvessä, todennäköisesti molemmissa. Aikansa jotain seliteltyään tämä sitten totesi, että näytän aivan Kid Rockilta, siihen totesin joo kyllä. Sitten kaveri kysyi siihen heti perään, että olenko oikeasti Kid Rock. No pää sopivasti väsymyksestä jumissa taisin siihenkin todeta, että joo, kyllä. Siitäpä mies sitten ilahtui kovasti ja hehkutti, että olen Kid Rock ja että on nähnyt levyjäni levykaupassa. Päätin sitten vain poistua vaivihkaa paikalta tyypille hermostuneesti hymyillen ja nyökytellen. Annoin kaverin elää siinä uskossa, että tämä oli nähnyt Kid Rockin Milwaukeen linja-autoasemalla.

Lopulta edessäni oli vielä viime hetken rutistus ennen Hancockia joka kului siis 10 tuntia bussissa istumalla. Tosin siitä ajasta sain nukuttua suurimman osan sillä simahdin käytännössä saman tien kun olin noussut Milwaukeessa bussiin ja istahtanut paikalleni. Escanabassa ollut bussin vaihto sujui jonkinlaisessa koomassa, mutta ongelmitta. Uudessa bussissa uni tuli lähes yhtä herkästi mitä Milwaukeesta lähtiessäkin.

Seuraavan kerran havahduin kun aurinko oli nousemassa ja bussi oli ajamassa pitkin jäätyneen Yläjärven rantoja. Hetkellisesti minulla oli tunne, että olin jälleen Suomessa. Niin samankaltainen maisema oli, että väkisin tuli kotimaa mieleeni.

Pääsin perille Hancockiin jossa vuokraisäntäni Rik oli minua bussipysäkillä vastassa. Käytiin Houghtonin puolella Suomi Caféssa aamupalalla ja ajeltiin sitten kämpille pienen kaupunkikierroksen jälkeen.

Bussissa istuttuja maileja tuli karkeasti Google Mapsilla mitattuna 1 205. Kilometreiksi muutettuna se tekee 1 939, eli selvästi uusi ennätykseni lyhyen ajan sisään suoritetuksi matkaksi.

Nyt on edessä asettuminen uuteen kotikaupunkiin. Ainakin sitä helpottavat mainio majapaikka, mainio vuokraisäntä ja mainiot kämppikset. Tällä hetkellä minulla on vahva tunne siitä, että tulen viihtymään Hancockissa hyvin.

Siirtolaisten jalanjäljillä

Kaksi viikkoa ja nousen lentokoneeseen joka kuljettaa minut yli Atlantin JFK:n lentokentälle New Yorkiin, kolmen vuoden tauon jälkeen. Jännittääkö? No totta helvetissä jännittää, ainakin hiukan. Olenhan kuitenkin menossa asumaan ulkomaille ensimmäistä kertaa elämässäni. Viime kerralla vietin uudella mantereella viisi viikkoa kierrellen melko tiiviisti Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Tuleva reissu pitää sisällään kuuden kuukauden työharjoittelujakson amerikansuomalaisessa sanomalehdessä, jonka jälkeen matkustelen ympäri Yhdysvaltoja vielä kuukauden.

Koska blogien pitäminen on hyvin suosittua nykypäivänä, varsinkin reissublogit, päätin itsekin ryhtyä pitämään sellaista nyt kun tällainen tilaisuus avautui. Kirjoittelen tänne näkemyksiäni, kokemuksiani ja kuulumisiani reissun varrelta säännöllisen epäsäännöllisesti. Ainakin yritän.

Taustoitetaan hieman mistä oikein on kyse. Sain tämän kuluvan vuoden ensimmäisinä päivinä omaksi yllätyksekseni ja vastoin kaikkia odotuksiani tiedon, että minut oli valittu harjoittelijaksi The Finnish American Reporter -nimiseen lehteen. Riittävästi silmiä hierottuani ja  saamaani sähköpostiviestiä useaan kertaan luettuani oli minun lopulta uskottava, että totta se on, lähden keväällä taas Amerikkaan, aiemmin kuin osasin kuvitellakaan.

Minne siis tarkkaan ottaen olen menossa? Käytännössä katsoen keskelle ei-mitään, Hancockiin, Michiganin pohjoisosiin, suomalaisten Amerikkaan lähteneiden siirtolaisten jalanjäljille. Hancock on siis pieni, vajaan viiden tuhannen asukkaan pikkukaupunki Copper Islandilla, Keweenawin niemimaalla. Väestöstä 32,2 prosentilla on Wikipedian mukaan suomalaiset sukujuuret. Suomi ja suomalaisuus näkyvät kaupungissa myös siinä, että sieltä löytyy mm. Finlandia University jonka yhteydessä myös tuleva työpaikkani sijaitsee. Yliopiston yhteydessä toimii myös amerikansuomalaisten kulttuurikeskus Finnish American Heritage Center. Olen siis matkalla amerikansuomalaisuuden ytimeen, seuraten Suomesta lähteneitä siirtolaisia jotka päätyivät Hancockiin pääosin työskentelemään alueen kuparikaivoksissa.

Aivan pelkän Hancockin tarjonnan varassa minun ei kuitenkaan tarvitse elellä, sillä aivan vieressä järven/kanavan toisella puolella sijaitsee Houghtonin kaupunki joka Wikipedian mukaan on listattu yhdeksi 100:sta parhaasta amerikkalaisesta pikkukaupungista. Yhdessä nämä kaksi muodostavat miltei 15 tuhannen asukkaan keskittymän, jossa toivon mukaan saan viettää mieluisaa vanhanaikaista kyläelämää.

Hancockiin pääsemiseksi minulla on edessäni ensinnä lento New Yorkiin jossa vietän pari päivää ennen 17 tunnin bussimatkaa Chicagoon. Suoremmin ja näppärämminhän olisin päässyt Chicagoon lentämällä, mutta päädyin valitsemaan Nykin koska sinne lentäminen oli reilut sata euroa edullisempaa ja sieltä pääsisin matkustamaan sitten hyvinkin edullisesti Megabussilla Chicagoon. Haaveet halvasta bussikyydistä kaatuivat kuitenkin siihen, että matkapäiväni sattui lauantaille ja viikonloppuisin Megabus velottaa matkoista huomattavasti korkeampia hintoja. Nyt siis jouduin pulittamaan 90 dollaria sen haaveilemani 40 dollarin sijaan. Näillä mennään. Onneksi tuleva vuokraisäntäni lupasi tarjota minulle kyydin Chicagosta Hancockiin.

Ilmassa leijuu hienoinen seikkailun tuntu...