Nyt on viimein hyvä hetki istuutua rustailemaan jotakin tähän blogiinkin kun matkani tämän hetkinen päämäärä on saavutettu. Pääsin siis ehjänä aina Hancockiin saakka pari päivää sitten.
Matkantekoni aloitin 24 maaliskuuta nousemalla junaan Imatralla. Valtion Rautatiet kuljettivat minut aina Tikkurilaan saakka, aikataulussa. Tikkurilassa majoituin ystäväni Kollin viihtyisässä lukaalissa josta on tullut vakituinen vierailukohde aina kun olen suunnannut ulkomaille Helsinki-Vantaan lentokentältä.
Vantaalta suunnistimme melko pian Helsinkiin adapteriostoksille jossa mukaamme löyttäytyivät Jaakko ja Sami. Tämän jälkeen suuntasimme lähes vakiopaikaksi muodostuneeseen Oluthuone Kaislaan jonne olimme sopineet kokoontuvamme. Kaislassa seurueemme kasvoi vielä kolmella muulla henkilöllä kun Pete, Jussi ja Slotte liittyivät seuraan. Tällä kerralla tuli tutustuttua hieman perusteellisemmin lambic- ja saison -tyyppisiin oluisiin ja kokemuksen jälkeen voinen todeta, että kyseiset oluttyypit eivät omia suosikkejani ole. Silti paras tapa viettää viimeistä iltaa vanhalla mantereella seitsemään kuukauteen on juoda olutta vanhojen sekä vähän uudempien kavereiden kanssa.
New York, New York
Seuraavana päivänä oli edessä kahdeksan tunnin lento yli Atlantin. Lento sujuikin varsin tasaisesti mitä nyt Islannin kohdalla myrskyrintama aiheutti tavallista voimakkaampaa turbulenssia ehkä noin kahden minuutin ajan. Edellisenä päivänä oli myös tapahtunut German Wingsin lento-onnettomuus jonka en antanut kuitenkaan liikaa häiritä itseäni, vaan yritin nauttia lennostani parhaani mukaan katsomalla mm. Interstellarin, lentokoneen viihdejärjestelmän paskan äänentoiston latistaessa elokuvanautintoa.
Lento oli about aikataulussaan JFK:n kansainvälisellä lentokentällä, ehkä n. 15 minuuttia myöhässä. Maahantulotiskille jonottaessa tuhrautuikin sitten jota kuinkin pari tuntia. Lopulta pääsin nappaamaan matkatavarani ja kiiruhtamaan terminaalin uloskäynnille. Tällä kertaa en toistaisi kolmen vuoden takaista virhettä ja ottaisi vastaan kyytiä ensimmäiseltä tyypiltä joka kysyy "need a taxi?". Kysyjiähän piisasi enemmän kuin viime kerralla. Päättäväisesti kuitenkin kuljin kohti taksitolpalla olevia keltaisia autoja taksikyydin tarvetta kysyville samalla vastaillen "yes, that taxi over there". Hyppäsin ensimmäiseen taksiin ja pyysin kyydin Boweryyn Manhattanille. Maksettuani kyydistä totesin, että kolmen vuoden takaiseen matkaani verrattuna säästin ehkä kymmenisen dollaria, eli ryöstettiinkö minut viime kerralla sittenkään vai jouduinko taas ryöstetyksi? En jaksanut asiaa sen pitempään pohtia vaan painelin sisälle vanhaan tuttuun majapaikkaan, Bowery Houseen, kirjauduin sisään, kuskasin tavarani huoneenani toimivaan koppiin ja suuntasin New Yorkin hämärään ja sateiseen iltaan sateenvarjoa, ruokaa ja olutta metsästämään. Kaupunki oli entisellään.
Räjähdys East Villagessa ja öinen vaimonhakkaaja hostellissa
Seuraava päivä valkeni harmaana sekavan ja jet-lagin täytteisen yön jälkeen. Aamupalalle suuntasin Little-Italyyn Fiat Cáfe nimiseen ravintolaan jossa olin kertaalleen nauttinut aamiaista myös kolme vuotta sitten. En muista sattuiko vierailu kyseisessä ravintolassa päivälleen samaksi kuin mitä edellinen virailu. Minulle tuli kuitenkin hienoinen tunne siitä, että pyörin jonkinlaista ympyrää.
Koska sääennusteen lupaamaa vesisadetta ei ainakaan vielä ollut näköpiirissä päätin aamupalan jälkeen lähteä hortoilemaan puolipäämäärättömästi jonnekin päin Manhattania. Lopulta jonkinlainen suuntakin löytyi, sillä päätin paikallistaa etukäteen etiopialaisravintolan jossa olin päättänyt ruokailla. Kyseinen ravintola löytyikin helposti ja paikannettuani sen päätin suunnata Manhattanin itäpuoleiselle rannalle pitkin kuudetta katua. Seuraavaksi päämääräkseni otin YK:n päämajan jonne olikin usean korttelin verran tallattavaa. Sääennusteen paljon lupaama sadekin alkoi, tosin pieninä kuuroina luvatun kaatosateen sijaan.
YK:n hoodeille viimein päästyäni sade yltyi sen verran paljon, että katsoin parhaimmaksi hakeutua hetkeksi jonnekin sisätiloihin. Näköpiirissäni ei ollut mitään tähän tarkoitukseen soveltuvaa kohdetta joten päätin suunnata vanhasta muistista Empire State Buildingin juurella sijaitsevaan panimoravintolaan. Aikani sadekuurojen seassa tarvottuani löysin perille ja istahdin tiskille nauttimaan paikallista IPA:a sekä pienen lasillisen Red Alea.
Sitten iskikin nälkä joten päätin aloittaa taivallukseni takaisin tuonne valitsemaani etiopialaiseen ravintolaan. Sinne saikin tallata lähemmäs tunnin verran. Perille päästyäni sain huomata, että ravintola ei ollutkaan vielä auki joten nälkäisenä päätin mennä naapurissa olleeseen intialaiseen jossa oli ihan makoisat ruoat.
Ruoan jälkeen päätin suunnata takaisin majapaikkaani. Jossain välissä noteerasin äänen joka muistutti paljolti räjähdystä, mutta ajattelin kyseessä olleen jonkun rakennustyömaan tai vastaavan. Seuraavassa kadunkulmassa huomasin ihmisten sinkoilevan ympäriinsä aivan kun jotain olisi tapahtunut. Syyksi paljastui läheisen talon alakerrassa sattunut räjähdys.
Pian alkoivat paloautojen sireenit huutaa kun ensimmäiset hälytysajoneuvot lähestyivät. Ihmiset ryhtyivät parveilemaan räjähdyspaikan lähistöllä, kuten minäkin kaiken terveen järjen vastaisesti. Olihan sitä nyt saatava valokuvaa ja videokuvaa tapahtuneesta. Sitten palokunta saapui paikalle ja ihmismassaa ajettiin kauemmas. Samalla rakennus alkoikin roihuta vielä enemmän. Paikan päällä jo alkoi valjeta, että kyseessä oli mitä ilmeisimmin kaasuräjähdys. Päätin jättää East Villagen taakseni ja suunnistaa takaisin Boweryyn hälytysajoneuvojen huutaessa taustalla ja ajaessa vastaan. Palosta syntynyt savupatsas näkyi pitkälle ja vastaantulijat ihmettelivät mitä oikein oli tapahtunut. Muutamille kerroinkin, että East Villagessa oli sattunut todennäköisesti kaasuräjähdys ja yksi rakennus oli tulessa.
Hostellille saavuttuani ryhdyin saman tien selaamaa uutisia tapahtuneesta ja ilmeisen isosta pelastusoperaatiosta oli lopulta kyse. Illan kuluessa vielä ilmeni, että tuli oli levinnyt naapurirakennuksiin ja että rakennus josta palo sai alkunsa oli lopulta romahtanut maan tasalle. Ikävä asia kaikkinensa, sillä räjähdys vaati lopulta kahden ihmisen hengen. Sitä kuitenkin ihmisluonne on sen verran utelias, että tällaisissa tilanteissa ikään kuin mennään kokeilemaan kepillä jäätä.
Päivän, tai oikeastaan seuraavan yön päätti lopulta pariskunta joka ryhtyi tappelemaan kunnolla keskellä yötä. Koska hostelli jossa majoituin ei ollut kovinkaan hyvin äänieristetty kaikki äänet kuuluivat varsin selvästi toisiin huoneisiin, kuorsaaminen ja pierut. Tämän takia hostellin puolesta jaetaankin korvatulpat huoneisiin. Alkuillasta kyseisellä pariskunnalla tuntui pyyhkivän vieä ihan hyvin kun kovaan ääneen nauroivat. Miehen osalta totesin kuitenkin jo heti, että "that dude sounded like he's a fucking redneck or some shit" sillä kaverilla joka toinen sana oli joko fuck tai fucking.
Keskellä yötä pariskunnan meno äityikin sitten astetta villimmäks ja volyymit nousivat nii, ettei korvatulpistakaan ollut mitään apua. Jossain välissä mies sitten ilmeisesti kävi lyömään naisystäväänsä ja tämä poistui huoneesta itkien ja ovea paiskoen. Menoa jatkui melkoinen tovi ja jossain vaiheessa muut hostellin asukkaat jo käskivät pariskuntaa pitämään turpansa kiinni. Tämä näyttikin toimivan jonkin aikaa kunnes meno äityi taas ja ilmeisesti lyötiin uudeestaan. Ajattelin jo, että pitääkö tästä nousta ja painua alas respaan ilmoittamaan, että soittavat poliisit paikalle. No ilmeisesti Yhdysvalloissa ei ole tapana soittaa poliisia tällaisissa tapauksissa vaan respan työntekijä kävi kehottamassa pariskuntaa olemaan hiljaa ja joku toinen henkilö kehotti miestä olemaan lyömättä naista. No volyymit jatkuivat kuitenkin yhä kovalla ja tästä respan työntekijä sitten kehotti pariskuntaa painumaan ulos. Luulin jo, että heidät potkittiin ulos kokonaan hostellista öisen New Yorkin kaduille. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan ilmeisesti pariskunta meni pihalle tappelemaan kunnes kyllästyivät ja palasivat sitten takaisin huoneisiinsa. Onneksi olivat hiljaa ja loppuyön saatoin nukkua melko rauhassa.
Aamulla meno sitten taas äityi ja "fucking bitch" huudot ryhtyivät kaikumaan hostellissa kun pariskunta sitten viimein alkoi tehdä lähtöään. Lopulta mekkala vaimeni ja molemmat olivat poistuneet majapaikasta, toivottavasti kumpikin eri suuntiin. Jälkeenpäin mietin, että olisiko pitänyt puuttua jotenkin aktiivisemmin asiaa, mutta totesin vain, että siitä ei ole mitään apua.
53rd and 3rd
Seuraava päivä oli toinen ja viimeinen kokonainen päiväni New Yorkissa. Mitään tarkkoja suunnitelmia minulla ei ollu sille, kuinka tämän päivän kuluttaisin muuta kuin, että päätin yrittää ruokailemaan tuohon etiopialaiseen ravintolaan uudemman kerran.
Aamusta päätin ottaa kohteekseni Manhattanin eteläisen kärjen ja mennä katsomaan vapauden patsasta koska ajattelin sen jotenkin olevan New Yorkin keskeisimpiä symboleja joka on nähtävä jokaisella vierailulla. Tällä kertaa päätin tuijotella tuota patsasta ihan vain rannalta käsin. Huomasin myös saman steelpan -artistin yhä musisoivan lautoille vievän jonon tuntumassa, joka kolme vuotta sitten kysyi minulta kotimaatani ja sen jälkeen soitti Maamme -laulun kun olin kertonut olevani Suomesta. No kaverilla oli ilmeisen hyvä bisnesmesta, joten miksi vaihtaa maisemaa.
Rannalta lähdinkin suunnistamaan jokseenkin taas päämäärättömästi johonkin suuntaan päätyen lopulta syyskuun yhdennentoista terrori-iskujen muistomerkille. Viime kerralla se oli vielä uusien WTC -tornien rakennustyömaan keskellä, joten sinne piti ilmeisesti varata etukäteen liput, että pääsisi sitä katsomaan. Tällä kertaa se oli kuitenkin yleisölle avoin. Ja tokihan siellä vierailu pisti mietteliääksi. Olihan kyse kuitenkin niin suuresta tapahtumasta joka tuskin koskaan unohtuu mielestä. Muistelin myös kuinka kyseisenä päivänä yli 13 vuotta sitten Netta eksyi ensimmäisillä metsästysreissuillaan Lohikosken erämaihin. Olihan se kuitekin sillä hetkellä henkilökohtaisesti isompi juttu kuin Yhdysvalloissa tapahtunut terrori-isku. Vaelsin muistomerkillä hieman haikeana myös siitä syystä, että Netta oli poistunut autuaammille metsästysmaille vain vähän ennen matkani alkua. Jokatapauksessa jokseenkin sykähdyttävä ja pysäyttävä paikka jokaiselle varmasti omalla tavallaan.
Syyskuun yhdennentoista iskujen muistomerkiltä suuntasin matkani takaisin hostellille. Siellä ryhdyin valmistautumaan kohti seuraavaa päämäärääni kuuntelemalla Youtubesta The Ramonesia ja yhtä tiettyä biisiä. Kyseinen biisihän oli tietysti 53rd and 3rd, sillä olin päättänyt kävellä kyseiseen osoitteeseen ja takaisin jonka jälkeen sitten menisin syömään sinne etiopialaiseen. Päätin suunnata päämäärääni edellispäivän onnettomuuspaikan kautta. Siellä oli suljettu katuja laajalta alueelta, mutta sen verran pääsin näkemään, että kaivinkone oli raivaamassa romahtaneen rakennuksen jäänteitä.
Sitten hakeuduin kolmannelle avenuelle ja aloitin lopullisen ja epätoivoisen tarpomiseni kohti 53rd and 3rd:ia todeten monesti itselleni, että ei tässä ole hiventäkään järkeä koko touhussa. Silti jatkoin tallaamista eteen päin. Jossain vaiheessa havaitsin, että hetken aikaa olin nopeampi kuin samaan suuntaan kulkenut bussi. Eli ilmeisesti Nykin liikennemäärät on melkoisen suuria. Lopulta bussi meni edeltä ja totesin, että olisin sillä ollut nopeammin perillä.
Lopulta saavutin päämääräni 53rd and 3rd:n soidessa toki päässäni. Paikan päällä pystyin vain toteamaan, että siellä ei ollut yhtään mitään, ei edes miesprostituoituja joista kyseinen kappale kertoo. Melkoisen älyvapaa ja turha reissu, mutta tulipahan tehtyä.
Sitten alkoikin jo nälkä kurnia ja oli aika suunnistaa sama matka takaisin päin. Matkalla toki pysähdyin eräässä anniskeluliikkeessä sammuttamaan janoani maukkaalla New Jerseyläisen panimon IPA:lla. Enempiä turhia jaarittelematta mainittakoon tähän väliin, että etiopialainen ruoka oli varsin maukasta ja erilaista mihin yleensä olen tottunut. Suosittelen siis kokeilemaan jos jossain etiopialaiseen ravintolaan törmäätte.
Chicago-Milwaukee-Hancock
Sitten olikin aika jättää New York taakseen ja aloittaa reissun toistaiseksi uuvuttavimmalta tuntuva vaihe. Edessä olisi julmettu määrä bussissa istuskelua. Ensin Nykistä Chicagoon 17h 45min jonka jälkeen yksi yö hostellissa ja sitten parin tunnin bussimatka Milwaukeen josta lopulliseen päämäärään, eli Hancockiin vielä 10 tunnin bussimatka.
Matka Chicagoon ei lopulta tuntunutkaan niin tuskaiselta mitä olin aluksi kuvitellut. Kulutin aikaani maisemia tuijotellen aina pimeän tuloon saakka sitten kulutin aikaani internetissä koska Yhdysvalloissa myös halpabussiyhtiöillä on autoissaan käytössä WiFi. Sitten alkoikin torkkuminen, joka jossain vaiheessa taisi olla untakin.
Lopulta havahduin hereille aamun sarastaessa ja totesin opasteista, että Chicagoon on enää noin 20 mailia. No eihän se nyt niin pitkä matka lopulta ollutkaan. Perille saavuttuani otin kamat kantoon ja lähdin etsimään metroasemaa josta pääsen matkaamaan lähemmäs hostellia. Sekin löytyi pienen kiertelyn jälkeen. Lopulta päädyin myös hostellille, mutta koska olin sen verran ajoissa liikkeellä huoneeni vapautumista sain odotella useamman tunnin. Siinä ajassa ehti hyvin etsiä jostain aamupalaa ja todeta väite Chicagon tuulisuudesta paikkaansa pitäväksi.
Chicagoon tutustuminen jäi hyvin pintapuoliseksi, sillä seuraavana aamuna koitti lähtö Milwaukeen. Alunperin minun piti päästä Chicagosta aina Hancockiin saakka vuokraisäntäni kyydissä, mutta hän oli muistanut saapumispäiväni väärin ja oli ollut odottamassa minua Chicagossa viikkoa etuajassa. Onneksi ei pelkästään minun takiani ollut moista matkaa ajanut, vaan oli tavannut jotain tuttaviaan sillä reissulla. No sittenpä oli vain matkattava hieman lisää bussilla, eli kaikkinensa 12 tuntia lisää.
Milwaukeehen tuli tutustutta hieman Chicagoa paremmin. Mukavan oloinen pikkukaupunki, Yhdysvaltain mittapuulla, suomalaisin silmin kyseessä oli suurin piirtein Helsingin kokoinen paikka. Panimoita ja panimoravintoloita kaupungista löytyihin ihan kiitettävästi, joten bussia odotellessa oli sopivasti aikaa tutustua paikallisten panimoiden tarjontaan.
Jossain vaiheessa palasin takaisin Milwaukeen bussiterminaaliin odottelemaan Hancockin bussia. Juuri ennen kuin olin siirtymässä laiturille luokseni tuli mieshenkilö joka lievästi sanottuna oli joko kännissä tai pilvessä, todennäköisesti molemmissa. Aikansa jotain seliteltyään tämä sitten totesi, että näytän aivan Kid Rockilta, siihen totesin joo kyllä. Sitten kaveri kysyi siihen heti perään, että olenko oikeasti Kid Rock. No pää sopivasti väsymyksestä jumissa taisin siihenkin todeta, että joo, kyllä. Siitäpä mies sitten ilahtui kovasti ja hehkutti, että olen Kid Rock ja että on nähnyt levyjäni levykaupassa. Päätin sitten vain poistua vaivihkaa paikalta tyypille hermostuneesti hymyillen ja nyökytellen. Annoin kaverin elää siinä uskossa, että tämä oli nähnyt Kid Rockin Milwaukeen linja-autoasemalla.
Lopulta edessäni oli vielä viime hetken rutistus ennen Hancockia joka kului siis 10 tuntia bussissa istumalla. Tosin siitä ajasta sain nukuttua suurimman osan sillä simahdin käytännössä saman tien kun olin noussut Milwaukeessa bussiin ja istahtanut paikalleni. Escanabassa ollut bussin vaihto sujui jonkinlaisessa koomassa, mutta ongelmitta. Uudessa bussissa uni tuli lähes yhtä herkästi mitä Milwaukeesta lähtiessäkin.
Seuraavan kerran havahduin kun aurinko oli nousemassa ja bussi oli ajamassa pitkin jäätyneen Yläjärven rantoja. Hetkellisesti minulla oli tunne, että olin jälleen Suomessa. Niin samankaltainen maisema oli, että väkisin tuli kotimaa mieleeni.
Pääsin perille Hancockiin jossa vuokraisäntäni Rik oli minua bussipysäkillä vastassa. Käytiin Houghtonin puolella Suomi Caféssa aamupalalla ja ajeltiin sitten kämpille pienen kaupunkikierroksen jälkeen.
Bussissa istuttuja maileja tuli karkeasti Google Mapsilla mitattuna 1 205. Kilometreiksi muutettuna se tekee 1 939, eli selvästi uusi ennätykseni lyhyen ajan sisään suoritetuksi matkaksi.
Nyt on edessä asettuminen uuteen kotikaupunkiin. Ainakin sitä helpottavat mainio majapaikka, mainio vuokraisäntä ja mainiot kämppikset. Tällä hetkellä minulla on vahva tunne siitä, että tulen viihtymään Hancockissa hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti